Päättelemisen Zen

Olotila on kyllä kaikkea muuta kuin zen. Mummoltani kuulin, että heillä on ystävien kesken viiden minuutin valitussääntö: kolotuksia ja sairauksia saa kukin valittaa tapaamisen viisi ensimmäistä minuuttia ja sitten siirrytään iloisimpii aiheisiin. Kuulostaa toimivalta. Siksi valitan nyt vain viisi ensimmäistä lausetta ja sitten siirryn varsinaiseen aiheeseen.

Pojalla tuli taas kurkunpääntulehdus, jonka kourissa taistelimme koko viime talven. Kaksi yötä valvottiin, niistä toinen ulkona istuskellen. Eilisestä lähtien jalkani ovat krampanneet: tiedättekö kun istuu lapsi sylissä pakkasessa liian korkealla tuolilla ja täytyy olla varpaillaan jotta lapsi ei tipu sylistä. Siinäpä syyt ei niin zeniin olotilaan: valvominen, huoli, paleltuminen ja lihaskrampit. Koska mulle jäi vielä yksi lause, mainitsen vielä ohimennen liikaa vieraita, PMS:t ja mutkalle menneet tulevaisuudensuunnitelmat.

Ei siis ihme, että kutomiselle on ollut tarvetta. Päätteleminen on ollut aina yksi niistä tylsimmistä hommista, mutta nyt olen alkanut ymmärtää siihen sisältyvän zenin: langanpäitä on turha laskea, vaan ryhdyttävä toimeen jotta valmista tulee yksi lanka kerrallaan. Päättelemistä on riittänyt, sillä täksi jouluksi olen saanut valmiiksi 21 virkattua kukkasta, viidet lapaset, kolme pipoa, kolmet villasukat, kaksi pantaa ja lukuisia isoäidinneliöitä. Ompelukone odottelee vielä polkijaa, jotta suunnitellut trikoopipot tulevat valmiiksi. Ihana käsityöjoulu! Vain omille ja muiden lapsille olen jotain ostanut, muut saavat jotain rakkauvella tehtyä.

Ystäväni Pinkki tällää aina itsensä sitä kauniimmaksi mitä karmeampi olo on sisäisesti. Itse haluaisin välillä näyttää just niin karmeelta kun olosuhteet ovat. Mies näytti löytämänsä kuutisen vuotta vanhan videonpätkän, jossa näytän kuulemma niin ihanan nuorelta, pirteältä ja hemaisevalta. Aivan, yhden taaperon jälkeen olotila olikin sellainen. Nyt peilistä tuijottaa 10 kiloa painavampi, kulahtanut, väsyneen ja vakavan näköinen nainen. Itkua vääntäen (PMS) tiedän, että syy tähän on pojan neljättä vuotta jatkunut sairastelukierre. Unettomuus, huoli ja stressi töiden ja kodin yhteensovittamisesta ovat sen saaneet aikaan. Aivan kuin en itse haluaisi takaisin tuota vuosien takaista olemusta ja elämäniloa. Luojan kiitos olen päässyt Leonidan valmennukseen, ja opettelen löytämään uudenlaisen minän, jossa on palanen entistä aikaansaavaa ja nuorekasta minua, mutta enemmänkin jotain uutta, armahtavampaa ja ajattelevaisempaa naista, jonka onni ja ilo kumpuaa arjen pienistä hassutteluista ja saavutuksista.

Tässä zen-aarrearkkuni.

Tonttutouhuja ja tyytymättömyyttä

Käsityöpainotteisia tonttutouhuja olen puuhaillut viime viikkoina ahkerasti. Tulosta on syntynyt, mutta silti minua vaivaa pieni tyytymättömyys kädenjälkeen. Sen siitä saa kun ei jaksa katsella ohjeita vaan tekee päästään... Sukulaiset ja ystävät voivat nyt arvailla mikä paketti kullekin on tulossa. Ehkä ainut, johon olen tyytyväinen on tämä Tommy Hilfiger-kopio -villasukkapari 17-vuotiaalle kummipojalle.

Esikoisen eskariope, nuori, tyylikäs vaaleaverikkö saa joulukiitokseksi lapaset. Nämä harmaat lapaset kantavat nimeä Huurre, ja niihin teen vielä pienet ympyränmuotoiset isöäidinneliö-jäljitelmät koristeeksi. Kuvassa keskellä on Revontuli-lapaset ja oikealla Lämpö-nimiset lapaset. Minulla on joku outo tarve nimetä työni. Siksipä nuo villasukatkin ovat Tommy-nimiset :)

Rakkaan kummitädin piposta tuli oudon mallinen pöydällä, mutta makea päässä pitsireunuksen ansiosta. Aion tuplata onnistumisen mahdollisuudet ja tekaista vielä trikoopipon ommellen. Nämä pipot ovat nimeltään Loimu, Harmaja ja Hiippalakki.

Pikkuhiljaa alan tajuta, että joulu on jo ovella. Tervetuloa vaan! Uuden maidottoman ja gluteenittoman elämän kunniaksi kokeilen täällä innolla leipomuksia ja reseptejä. Tässä odottaa gluteeniton, maidoton ja munaton peltileipä uuniin pääsyä. Kuinkahan käykään?