Mun siis piti elää muuttoa odotellessa. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on nyt yhtä odottelua. Elämä on järjestänyt tähän väliin paljon jännitystä, mutta kuitenkin tosi vähän mitään mielekästä. En ole mitenkään masiksessa, mutta elämästä puuttuu nyt se jokin.
Esikon kroonistunut poskiontelontulehdus on isoin epävarmuustekijä: joudutaanko operaatioon vai auttaako miljoonas antibiootti? Milloin palataan normiarkeen, eskariin, ulkoiluun ja hyväntuuliseen olemiseen? Ainiin, ja onko joku keksinyt hyötykäyttöä lääkeruiskuille, apteekin pikkupusseille ja tyhjille ab-puteleille?
Pojan astma on myös odotuskannalla: eka flunssa diagnoosin jälkeen menossa, ja koko ajan odotan, että se joko a) pahenee tai b) helpottaa. Kaksi viikkoa on mennyt limaisella yskällä, mut tää taitaa kerrankin olla HYVÄ merkki kun ei mennä täysin tukkoon. Ainiin, seuraava odotuksenaihe on sitten siitepölykausi ja se, millä asteikolla se iskee meidän perheeseen tänä vuonna...
Yöt on siis valvottu, vaikka lapset antaisivatkin (välillä) nukkua. "Oot tullu ihan Reijosen sukkuun", tuumi äiti aamulla kun kuunteli mun yön huolisaldoa. Ihana ystävä ehdotti huolinukkea, jolle puhuisi aina ennen nukkumaan menoa kaikki huolensa. Se voisi olla kokeilun arvoinen idea.
Eniten ehkä valvottaa asuntokauppojen hitaus ja toive siitä, että todellakin saamme sen kodin, josta olemme ehdollisen tarjouksen tehneet. Vaikka silti päässä pyörii ajatus, että asiat järjestyvät parhain päin, työkuviot, lasten hoidot ja koulut ja uusi koti. Eniten kaipaan nyt kaikkea muuta kuin tätä kotiäidin arkea ja huolissaan oloa. Miksi kaikki ystävät ovat kiinni omissa kuvioissaan, miksei mitään oikeesti ihanaa nyt tapahdu? Ensi viikolla sentään päästään
Pinkin kanssa Von Hertzenien keikalle. Amen to that!
Blogin varsinaiseen aihepiiriin palatakseni, pää kihiseen ideoita. Kunhan kaikki tämä odottelu ja idiotismi jäävät taka-alalle alan kyllä puuhata. Vai voisikos se ollakin niin, että jos keskittyisin nyt toteuttamaan askarteluideoitani, painuisivat muut huolenaiheet unholaan?
